Tulihan se. Pahempi päivä siis. Aamusta herättyäni alkoi se tuttu möykky hiipimään rintaan, ahdistus.  Se alkoi jo eilen illalla myöhään. Kaikki nukkuivat, minä valvoin. Oli pakko mennä ulos itkemään, etteivät lapset herää. Istuin terassilla pimeässä ja itkin. Niin paljon itkin : (  Sitten otin unilääkkeen ja rauhoittavan ja sain niiden avulla nukuttua pieniä pätkiä, kun lapset heräilivät usein. Molemmat nukkuvat edelleen vain äidin vieressä, nukutaan kolmistaan samassa sängyssä. Elämäni miehet ja minä <3

Aamulla vein lapset muutamaksi tunniksi tarhaan. Se oli hyvä päätös, sillä kävin vain kaupassa ja tulin kotiin ja sitten alkoi itku. Eikä siitä tullut loppua. Nyt tuli samalla raivoa. Itkin ja huusin. Ja haukuin J:tä ääneen, raivosin, itkin ja huusin. Tuntui, ettei mistään tule mitään. Otan kaikki viimeiset unilääkkeet ja rauhoittavat ja kävelen moottoritielle.  Lähden täältä.  Ei tarvitsisi enää tuntea tätä kipua. Ja taas oli ystävällä kuudes aisti ja puhelin soi. Aina kun on pahin mahdollinen olo, niin joku aistii sen ja soittaa. Sain taas purettua itseäni ja kuulla, että tästä selviää. Sain myös kuulla, että minussa on enemmän voimaa kuin pienessä kylässä. Ja taas kokosin itseni ja hain lapset tarhasta kotiin.

Tänään myös selvisi, että esikoinen pääsee takaisin vanhan asuinalueen eskariin. Ainut ilo tässä päivässä. Surullista on, että kuopus ei sinne mahdu enää : ( Hän on vielä niin arkakin ja joutuu taas uuteen hoitopaikkaan. Eikä tämä hoitopaikka tule olemaan asuinalueellamme ja tulee olemaan myös rajallisesti auki. Jos en pysty pitämään autoa, joudun joko jäämään osa-aikaiselle hoitovapaalle tai irtisanomaan itseni töistä. Ensi viikolla selviää kuopuksen hoitopaikka.

Myös Espoonkruunulta soitettiin tänään, siellä on nyt meille varattuna kerrostalo kolmio. Huomenna pitäisi selvitä enemmän asumisoikeusasunnosta, jos saamme sen, niin otamme sen mielummin. Mutta pidän myös sitä vuokra-asuntoa nyt varattuna sen aikaa, että aso-asunto selviää.

Laitoin J:lle viestin, että esikoinen sai eskaripaikan. Vastasi siihen. Laitoin sen jälkeen vielä viestin, että saimme myös asunnon ja otamme sen, mikäli aso-asunto ei onnistu. Ei enää vastannut mitään. Ei varmaan voisi vähempää kiinnostaa.

Me olemme menossa perhelomalle syyskuun alussa vielä Turkkiin. Sinne lähdetään, se on ajat sitten varattu ja maksettu ja lapset sitä innolla odottaneet ja laskeneet siihen öitä. Se ahdistaa mua jo niin etukäteen : ( Mutta lasten takia mitä vain. Teen siellä kaikkea mitä he haluavat. Minä pärjään, jos lapset pärjää. Kunpa ne pienet vaan pärjäisi. Töihin en voi edes kuvitella palaavani vielä pitkään aikaan. Ei ole mitään keskittymiskykyä, muistia, enkä ymmärrä mitään mitä minulle puhutaan. Ja romahtelen vähän väliä.

Ystävä oli tänään täällä kylässä monta tuntia. Juteltiin paljon. Se tekee niin hyvää. Nyt taas hetkeksi parempi olo. Mutta kyllä se paha olo sieltä varmasti tänään vielä tulee. Olen niin yllättynyt siitä, että mulla on niin paljon ihania ystäviä ja ihmisiä, jotka ovat tukeneet. En voi koskaan kylliksi heitä tästä kiittää. Joskus, jos tästä vielä jaloilleni nousen, halaan jokaista erikseen.

J:tä kohtaan tunnen vihaa. Olen vihannut tänään niin paljon. Raukka-paska-pelkuri. Vihaan sitä. Siellä se on ”työpaikan” illanvietossa pitämässä hauskaa. Miten se voi?? Sillä ei ole mitään tunteita. En tunne sitä enää yhtään. Se ei ole se mies johon aikoinani rakastuin. Sillä miehellä oli tunteet. Se rakasti mua ja teki mut onnelliseksi. Se piti meistä huolta.  Se  halusi meidän vihkikaavaan lisättävän sanat ”aina kuolemaan asti”. Se sanoi alttarilla tahdon. Minä sanoin alttarilla tahdon. Mutta vain toinen meistä tarkoitti sitä.

 

" Kalliolta kalliolle leikkivät sade ja tuuli. Syksy piiskaa kesän pois koloistaan. Kaikki on lähtemistä varten. Sinun lähtösi minussa vielä niin kovin lähellä. "