Ihmiset on kyselleet, enkä enää kirjoita blogia. On ollut niin pitkä tauko. En ole lopettanut tätä kirjoittamista, en vaan ole kertakaikkiaan pystynyt siihen nyt. On ollut niin haipakkaa viimeiset viikot muuttoasioiden kanssa ja olimme myös viikon matkalla. Matka meni ihan ok, mutta mua ahdisti ihan järkyttävän paljon koko ajan. Halusin vain pois sieltä, mutta en tiennyt minne, kun ei tämä kotikaan enää kodilta tunnu. Lauantaina vihdoin muutamme. Viimeinen torstai siis tässä kodissa. Tässä talossa, mikä oli meidän unelma. Minkä kodiksemme rakensimme ja täällä onnellisia olimme.

Olen tietoisesti myös välttänyt tätä kirjoittamista, koska olen yrittänyt työntää näitä ajatuksia johonkin pois. Sattuu ihan liikaa, enkä halua enää tätä kipua. Ehkä kuitenkin välillä pitää pysähtyä myös tuntemaan se, mitä oikeasti tuntee. Ja antaa sen itkun tulla. Mutta ei vaan pysty liian usein. Hajoaa sen alle muuten. Käyn ihan ylikierroksilla, paino tippuu, nyt mennään jo yli kymmenen kilon. On tullut ihottumaa pitkin kroppaa. Rytmihäiriöitä, unettomuutta, valvomista.

En oikein tiedä miten selviä tulevasta muutosta. Miltä voi siis tuntua kantaa tavaroita täältä kodista pois. Pitää yrittää vaan pysyä vahvana. Sunnuntaina tulevat lapsetkin sitten uuteen kotiin. Onneksi tulevat.

Kuuntelin juuri Yön kappaletta "Hetki kahden"

" Me viimein saatiin lapset nukkumaan
Silmät meilläkin on hiekkaa tulvillaan
Kuule, istutaanko hetki, jutellaan
Niin kuin ennenkin, joskus aikoinaan

Yhteinen hetki kahden
Toisiamme kuunnellaan
Vain hetki kahden
Retki samaan maailmaan,
Kai kauniimpaan

Juurtunutkin oon
Näihin maisemiin,
Tuohon kuutamoon,
Noihin lehmuksiin,
Sinuun tottakai
Ja tähän tunnelmaan,
Kun ollaan kahdestaan... "

Kiitos J näistä vuosista. Kiitos, että olet tehnyt musta äidin lapsillesi. Kiitos rakkaudesta. Kiitos siitä, että sain vuosien ajan olla maailman onnellisin. Mulla oli unelma, se oli perhe. Ja mulla oli perhe. Mä vihaan sua J. Ja mä myös rakastan sua edelleen...




 

Nyt olen niin kipeä, ettei edes ajatus kunnolla kulje. Kuumetta on kovasti ja kurkku ja keuhkot kipeänä. Mutta silti tämä kipu ei ole mitään sen henkisen kivun rinnalla. Voisin vaikka elää loppuelämäni näin. En saanut aikaiseksi mennä lääkäriin. Olen nukkunut jo kahdet päiväunet. Katsotaan, saanko itseni huomenna ylös sängystä jos silloin menisin.

J ei tullut eilen yhtään aikaisemmin töistä. Mutta on ollut tänään kotona. Vienyt lapsia tarhaharjoitteluun ja eskariin kun olen kipeä. Se on hyvä juttu, on ottanut vähän vastuuta myös. Toivottavasti voi vielä huomisen olla poissa jos itse olen tässä kunnossa. Muutenkin tänään on ollut jotenkin helpompi hengittää täällä kotona. Pelkään vain, etten totu tähän tilanteeseen. Siis yritin jo kovasti tehdä eroa J:stä ja nyt jos me taas jutellaan normaalisti ym. niin tuleeko mulle sitten taas uusi prosessointi kun muutto täältä tulee? En tiedä. Mutta parempi näin on olla, lastenkin takia. Eikä tässäkään olemisessa mitään ihmeellistä tai uutta ole, mutta ollaan juteltu paljon enemmän mm. lasten asioista. Toivon, että myös jatkossa voidaan jutella näin. Ja että J tajuaisi nyt vihdoin, että on myös vastuussa heistä, vaikka he jäävätkin kanssani asumaan. Hän on silti huoltaja ja isä myöskin.

Eilen ei tullut sitä itkua kuin yksi ihan pieni. Ja senkin sain melkein pidettyä sisällä kun lapset olivat kotona. Ja tänään ei ole itkua tullut. Olen varmaan lamaannus-vaiheessa. Vaikka sieltäkin taas pois tullaan ja käydään vaiheita läpi: rakkaus-suru-ikävä-viha-raivo-pettymys-lamaannus-välinpitämättömyys-irti päästäminen. Näitä kaikkia olen jo käynyt läpi ja niitä varmasti vielä edestakaisin tuleekin esille. Tyytyväinen olisin, jos itku loppuisi jo. Mutta tiedän, että se tulee vielä uudelleen. Yli kaksi viikkoa itkin joka päivä monta kertaa.

Tänään olen hoitanut vain kaksi sähköpostitse hoidettavaa asiaa. Esikoisen vammaistukiasiaa ja vuokra-asunnon tarjoukseen pyysin lisäaikaa. Kumpaakaan en ole saanut vastausta, siispä täytyy taas huomenna soitella perään. Tänään en jaksa enää hoitaa yhtään mitään, hoidan kohta itseni taas peiton alle kunhan saan ensin pojille ruoan tehdyksi.

Esikoinen on alkanut taas kastelemaan öisin. Oli jo pitkään kuiva jakso lääkkeiden kanssa, mutta nyt kastelee taas lääkkeistä huolimatta. Ja kuopuksella on kovia jalka- ja mahakipuja joka päivä ollut : (  Vielä nämä oireet varmasti heilläkin pahenee kun muutto on ohi. Olisin niin heille halunnut ehjän perheen, ettei heidän tarvitsisi olla avioerolapsia. Mutta en voinut sitäkään heille antaa. Kuten en esikoiselle turvallista tuloa maailmaan aikanaan. Kannan varmaan ikuisesti sitä syyllisyyden ristiä selässäni esikoisen aivoverenvuodoista. Mitään selitystä niille ei löytynyt. Ja vika on aina oltava jossain. Jos siihen ei löytynyt mitään lääketieteellistä tms. selitystä, niin silloinhan vika on oltava minussa. Mun maha ei ollut esikoisen turvapaikka. Hitto, laitan sen takaisin mun mahaan. Teen kaiken toisin. Synnytän sen uudelleen.

Tänään alkoi esikoisen eskari ja kuopuksen päiväkotiharjoittelu. Aamulla vietiin ensin esikoinen eskariin ja olimme siellä hetken täyttämässä erilaisia kaavakkeita ja kuuntelemassa mitä päivän aikana tapahtuu. Esikoinen jäi sinne ja me lähdimme kuopuksen kanssa kohti hänen hoitopaikkaansa. Olimme siellä yhdessä tunnin verran tutustumassa paikkaan ja täytin sielläkin nipun kaavakkeita. Hoitopaikka vaikutti ihan kivalta, ainut iso miinus on, että siellä on kuopuksen lisäksi vain yksi poika hoidossa ja hänkin kuopusta nuorempi. Sen jälkeen kävimme viemässä asuntohakemuksen liitteitä ja hakemassa minulle uuden pankkikortti/Visa-yhdistelmän. Sitten tulipalokiireellä kotiin syömään ja taas hakemaan esikoinen eskarista ja takaisin kotiin.

Tänään siitä on tullut kuluneeksi tasan kaksi viikkoa. Eropäätöksestä. Tasan kaksi viikkoa sitten mä en vielä tiennyt tästä mitään. Pojat olivat ekaa päivää uudessa päiväkodissa, oltiin juuri tultu sieltä kotiin. Olin onnellinen uusista hoitopaikoista ja siitä, että kaikki olisi vihdoin niin hyvin kuin vain olla saattoi. Illalla vielä peittelimme lapset nukkumaan ja sanoin J:lle, miten onnellinen nyt olen. Ja siitä muutama minuutti eteenpäin J pyysi mut ulos tupakalle. Mä näin heti sen ilmeestä, että ei taas.... Sehän kaksi vuotta sitten ilmoitti myös haluavansa eron, tosin silloin ei sitten sitä halunnutkaan. Mutta mä tiesin sen ilmeestä. Ja sieltähän se täräytti sen. Ei rakasta enää. Haluaa eron. Ei ole miettinyt mitään enempää, ei talojen myyntiä, ei lasten asumista, ei tuliterän auton myymistä, ei mitään. Mutta haluaa eron. Ja siitä se pyörä lähtikin pyörimään. Mä aloin vimmatusti hoitamaan lasten asioita, että päästäisiin takaisin sinne mistä lähdettiin. J priorisoi myös ja vei ensimmäisenä avioerohakemuksen mun työpaikalle ja laittoi talon myyntiin 

Mä en jotenkin vieläkään ymmärrä tätä. Joskus mä ymmärrän, mutta en kai vielä oikeasti. Meillä on vielä yhteinen matkakin edessä. Miten mä kestän sen? Varmaan mietin koko ajan, että tämä on viimeinen kerta perheenä. Ja näin kivaa olisi olla vielä perhe. Ahdistaa ja sattuu.

Mulla on niin vahva tunne, että tässä luovutetaan nyt liian helpolla. Eikö avioliitto ja perhe olekaan niin arvokas asia, että sen eteen olisi valmis tekemään työtä - ja paljon? Mun mielestä on. Ja mä olisin kaikkeni tehnyt. Ja anelin, itkin, ruikutin. Pyysin ettei jättäisi. Mä jopa ehdotin, että saisi tehdä vapaasti mitä haluaa, toisi tänne muita naisia ja me voitaisiin olla poissa aina kun haluaa tänne jonkun tuoda. Kunhan oltaisiin perhe. Edes lasten takia. Mitä tahansa. Mutta ei, J oli päätöksensä tehnyt.

Mä en vaan tajua. Tämä on kuin painajainen, joka onkin totta, ajoittainen valtava ikävä, hylkäämisen tunne, toisen kylmyys ja välinpitämättömyys.

Mulla on niin hirveä ikävä. Haluaisin vaan kirjoittaa vaikka kirjeen J:lle ja anella takaisin. Pyytää sitä perumaan nämä kaikki. Tiedän kyllä, ettei anelut auta, mutta haluaisin silti. Mä haluan mun miehen takaisin, mä haluan sen ehjän perheen, jota yhdessä rakennettiin. Mun päässä on vaan hyviä muistoja. En jaksa enkä kestä. Kaikki muistuttaa meistä. Ihan kaikki. Minne tahansa meen tai mitä tahansa teen. Haluan lobotomian. Haluan unohtaa.

Huomenna on esikoisen suuri päivä. Hänellä alkaa esikoulu. Ja me ei edes päästy sinne etukäteen tutustumaan kun tämä vaihto tuli niin nopeasti. Mä menen aamulla viemään hänet sinne pikkuveljen kanssa ja olen siellä hetken mukana. Sitten mennään tutustumaan kuopuksen uuteen hoitopaikkaan. Kävin tänään parturissa leikkauttamassa pojille uudet tukat ja ostin uudet collegehousut. Ja molemmilla on uudet reput. Edes jotain pientä piristystä.

Esikoinen tänään aamulla kyseli taas erosta. Ja kysyi, että miksi että voisi rakastaa toisianne ja asua yhdessä? Nyt sanoin hänelle, että isi ei rakasta äitiä tarpeeksi. Esikoinen totesi siihen, että se on niin surullista  Voi, niin on äidistäkin. Tolkutin heille vaan sitä, että vanhemman rakkaus lasta kohtaan ei koskaan voi loppua, vaikka maailmassa mitä tapahtuisi. Ja äiti ja isi rakastaa heitä aina, tapahtui mitä tahansa! Kunpa pienet ymmärtäisivät. Kunpa me selvittäisiin, minä ja lapset yhdessä.

Välillä mietin, että mitä lapset tekee äidillä, joka on tässä kunnossa. Mä olen läsnä, pelaan, leikin, teen kaikkea. Mutta olenko oikeesti läsnä? Näkeehän ne äidin surun, vaikka en heidän aikana itke. Mitä jos tämä jatkuukin vuosia? Lapset joutuvat katsomaan tätä vuosia. Olisiko parempi heille, että äiti luovuttaisi? Olisiko heillä parempi? Kun äidistä vaan tuntuu siltä, että nyt on luovuttaminen lähellä. Nyt ei vaan tahdo enää jaksaa. Elossa, mutta ei hengissä.

" Tuu tänne.

Kerro että välität.