Ihmiset on kyselleet, enkä enää kirjoita blogia. On ollut niin pitkä tauko. En ole lopettanut tätä kirjoittamista, en vaan ole kertakaikkiaan pystynyt siihen nyt. On ollut niin haipakkaa viimeiset viikot muuttoasioiden kanssa ja olimme myös viikon matkalla. Matka meni ihan ok, mutta mua ahdisti ihan järkyttävän paljon koko ajan. Halusin vain pois sieltä, mutta en tiennyt minne, kun ei tämä kotikaan enää kodilta tunnu. Lauantaina vihdoin muutamme. Viimeinen torstai siis tässä kodissa. Tässä talossa, mikä oli meidän unelma. Minkä kodiksemme rakensimme ja täällä onnellisia olimme.

Olen tietoisesti myös välttänyt tätä kirjoittamista, koska olen yrittänyt työntää näitä ajatuksia johonkin pois. Sattuu ihan liikaa, enkä halua enää tätä kipua. Ehkä kuitenkin välillä pitää pysähtyä myös tuntemaan se, mitä oikeasti tuntee. Ja antaa sen itkun tulla. Mutta ei vaan pysty liian usein. Hajoaa sen alle muuten. Käyn ihan ylikierroksilla, paino tippuu, nyt mennään jo yli kymmenen kilon. On tullut ihottumaa pitkin kroppaa. Rytmihäiriöitä, unettomuutta, valvomista.

En oikein tiedä miten selviä tulevasta muutosta. Miltä voi siis tuntua kantaa tavaroita täältä kodista pois. Pitää yrittää vaan pysyä vahvana. Sunnuntaina tulevat lapsetkin sitten uuteen kotiin. Onneksi tulevat.

Kuuntelin juuri Yön kappaletta "Hetki kahden"

" Me viimein saatiin lapset nukkumaan
Silmät meilläkin on hiekkaa tulvillaan
Kuule, istutaanko hetki, jutellaan
Niin kuin ennenkin, joskus aikoinaan

Yhteinen hetki kahden
Toisiamme kuunnellaan
Vain hetki kahden
Retki samaan maailmaan,
Kai kauniimpaan

Juurtunutkin oon
Näihin maisemiin,
Tuohon kuutamoon,
Noihin lehmuksiin,
Sinuun tottakai
Ja tähän tunnelmaan,
Kun ollaan kahdestaan... "

Kiitos J näistä vuosista. Kiitos, että olet tehnyt musta äidin lapsillesi. Kiitos rakkaudesta. Kiitos siitä, että sain vuosien ajan olla maailman onnellisin. Mulla oli unelma, se oli perhe. Ja mulla oli perhe. Mä vihaan sua J. Ja mä myös rakastan sua edelleen...