Eilen pojat olivat mummolassa yötä ja mä menin siskolle täysihoitoon. Ahdisti siellä ihan koko ajan. Mulla oli hirveä raastava ikävä J:tä ja kotiin. Odotin koko ajan, että J olisi edes soittanut. Odotan koko ajan, että se soittaisi ja sanoisi, että tää on vaan pahaa unta ja se on tehnyt elämänsä virheen. Mutta ei, se ei soita, eikä sano niin. Se suunnittelee täysillä elämäänsä eteenpäin, on tyytyväinen. Se oli ollut kaverinsa kanssa baarissa, tekee ihan tavallisia asioita. Se pystyy. Mä en pysty. Mä pystyn vain hengittämään ja välillä toivon, etten pystyisi edes sitäkään.

Me keskusteltiin toissailtana aika kiivaasti asioista. Ja sanoi mulle silloin, että mun tulisi olla sille kiitollinen, koska se olisi voinut tehdä meille vieläkin paskamaisemmin. Siis mitä helvettiä?! Että kiitollinen pitäis olla? No kiitos vaan kovasti. Toisaalta noi sanomiset auttaa mua pääsemään tässä eteenpäin. Tuo lisää sitä vihaa, mikä auttaa eteenpäin. Välillä mä vihaankin, niin täysillä vihaan. Mutta rakkaus on vielä kaikista vahvin tunne ja musta tuntuu, että mä rakastan sitä aina. Maailman ääriin asti. Vaikka myös vihaan.

Kiitti J ihan vitusti. Kivun määrää ei voi sanoin kuvata. Olisin voinut elää ihan hyvin ilman tätä kokemusta. Ja niin olisivat voineet meidän lapsemmekin. Parisuhteen solmut (mitkä solmut??) olisi voinut aukoa, minua ei olisi tarvinnut hylätä niin järkyttävän kylmällä tavalla.

Mutta selviydyn. Selviydyn päivä kerrallaan, päivä päivältä olen itsenäisempi, olen vahva. Pohjimmiltani olen sama ihminen kuin ennenkin, mutta kasvan, aukean. Otan käyttöön minussa olevia mahdollisuuksia. Tiesin, että niitä on olemassa, mutta niille ei ole ollut aikaisemmin tilaa, eikä mahdollisuuksia tulla esille.

Tunteet heittelee niin valtavasti. Tähän mennessä olen käynyt alun lamaannuksen jälkeen läpi ikävän, kaipuun ja raastavan rakastamisen. Valtavan surun. Ja vihan. Tästä kaikesta tulee jäämään jäljelle arpi. Joka muistuttaa mua aina siitä, mitä olen menettänyt. Se ei enää ikinä tule takaisin.

Kaksi viikkoa. Elämäni kipeimmät viikot. Mutta ainakin olen ollut itse rehellinen itselleni. Se on tässä parasta. Mä opin tuntemaan itseni uudelleen. Ei mitään kulissin ylläpitoa. Vaan minä sellaisena kuin olen.

Löysin runon, joka mielestäni voisi sopia tähän hetkeen. Näen tämän asian J:n puolelta näin.