Tänään siitä on tullut kuluneeksi tasan kaksi viikkoa. Eropäätöksestä. Tasan kaksi viikkoa sitten mä en vielä tiennyt tästä mitään. Pojat olivat ekaa päivää uudessa päiväkodissa, oltiin juuri tultu sieltä kotiin. Olin onnellinen uusista hoitopaikoista ja siitä, että kaikki olisi vihdoin niin hyvin kuin vain olla saattoi. Illalla vielä peittelimme lapset nukkumaan ja sanoin J:lle, miten onnellinen nyt olen. Ja siitä muutama minuutti eteenpäin J pyysi mut ulos tupakalle. Mä näin heti sen ilmeestä, että ei taas.... Sehän kaksi vuotta sitten ilmoitti myös haluavansa eron, tosin silloin ei sitten sitä halunnutkaan. Mutta mä tiesin sen ilmeestä. Ja sieltähän se täräytti sen. Ei rakasta enää. Haluaa eron. Ei ole miettinyt mitään enempää, ei talojen myyntiä, ei lasten asumista, ei tuliterän auton myymistä, ei mitään. Mutta haluaa eron. Ja siitä se pyörä lähtikin pyörimään. Mä aloin vimmatusti hoitamaan lasten asioita, että päästäisiin takaisin sinne mistä lähdettiin. J priorisoi myös ja vei ensimmäisenä avioerohakemuksen mun työpaikalle ja laittoi talon myyntiin 

Mä en jotenkin vieläkään ymmärrä tätä. Joskus mä ymmärrän, mutta en kai vielä oikeasti. Meillä on vielä yhteinen matkakin edessä. Miten mä kestän sen? Varmaan mietin koko ajan, että tämä on viimeinen kerta perheenä. Ja näin kivaa olisi olla vielä perhe. Ahdistaa ja sattuu.

Mulla on niin vahva tunne, että tässä luovutetaan nyt liian helpolla. Eikö avioliitto ja perhe olekaan niin arvokas asia, että sen eteen olisi valmis tekemään työtä - ja paljon? Mun mielestä on. Ja mä olisin kaikkeni tehnyt. Ja anelin, itkin, ruikutin. Pyysin ettei jättäisi. Mä jopa ehdotin, että saisi tehdä vapaasti mitä haluaa, toisi tänne muita naisia ja me voitaisiin olla poissa aina kun haluaa tänne jonkun tuoda. Kunhan oltaisiin perhe. Edes lasten takia. Mitä tahansa. Mutta ei, J oli päätöksensä tehnyt.

Mä en vaan tajua. Tämä on kuin painajainen, joka onkin totta, ajoittainen valtava ikävä, hylkäämisen tunne, toisen kylmyys ja välinpitämättömyys.

Mulla on niin hirveä ikävä. Haluaisin vaan kirjoittaa vaikka kirjeen J:lle ja anella takaisin. Pyytää sitä perumaan nämä kaikki. Tiedän kyllä, ettei anelut auta, mutta haluaisin silti. Mä haluan mun miehen takaisin, mä haluan sen ehjän perheen, jota yhdessä rakennettiin. Mun päässä on vaan hyviä muistoja. En jaksa enkä kestä. Kaikki muistuttaa meistä. Ihan kaikki. Minne tahansa meen tai mitä tahansa teen. Haluan lobotomian. Haluan unohtaa.

Huomenna on esikoisen suuri päivä. Hänellä alkaa esikoulu. Ja me ei edes päästy sinne etukäteen tutustumaan kun tämä vaihto tuli niin nopeasti. Mä menen aamulla viemään hänet sinne pikkuveljen kanssa ja olen siellä hetken mukana. Sitten mennään tutustumaan kuopuksen uuteen hoitopaikkaan. Kävin tänään parturissa leikkauttamassa pojille uudet tukat ja ostin uudet collegehousut. Ja molemmilla on uudet reput. Edes jotain pientä piristystä.

Esikoinen tänään aamulla kyseli taas erosta. Ja kysyi, että miksi että voisi rakastaa toisianne ja asua yhdessä? Nyt sanoin hänelle, että isi ei rakasta äitiä tarpeeksi. Esikoinen totesi siihen, että se on niin surullista  Voi, niin on äidistäkin. Tolkutin heille vaan sitä, että vanhemman rakkaus lasta kohtaan ei koskaan voi loppua, vaikka maailmassa mitä tapahtuisi. Ja äiti ja isi rakastaa heitä aina, tapahtui mitä tahansa! Kunpa pienet ymmärtäisivät. Kunpa me selvittäisiin, minä ja lapset yhdessä.

Välillä mietin, että mitä lapset tekee äidillä, joka on tässä kunnossa. Mä olen läsnä, pelaan, leikin, teen kaikkea. Mutta olenko oikeesti läsnä? Näkeehän ne äidin surun, vaikka en heidän aikana itke. Mitä jos tämä jatkuukin vuosia? Lapset joutuvat katsomaan tätä vuosia. Olisiko parempi heille, että äiti luovuttaisi? Olisiko heillä parempi? Kun äidistä vaan tuntuu siltä, että nyt on luovuttaminen lähellä. Nyt ei vaan tahdo enää jaksaa. Elossa, mutta ei hengissä.

 

" Tuu tänne.

Kerro että välität.