Yllättävän nopeasti tuli myös viha tunteisiin mukaan. Raskasta kun tunteet vaihtelee, rakkaus, suru ja viha.

Viime yönä nukuin kaksi pidempää pätkää 2 tuntia 3 tuntia. Tänään yritin ensimmäisen kerran syödä lämmintä ruokaa. Sain muutaman haarukallisen alas ja oksensin ne melkein heti pois. Ja hetken kuluttua oksensin uudelleen. Suu on rutikuiva, kun nestekään ei aina pysy sisällä.

Sattuu. Haluaisin jo päästä muuttamaan. Ahdistaa. Joka paikassa ahdistaa. Tekisi mieli koko ajan pois sieltä missä on. Mutta se kipu vaan seuraa mukana. Miksei se jää mihinkään? Miksei siltä voi sulkea ovea, älä lyö lyötyä.

Lapsille on nyt kerrottu. Esikoinen tietysti itki, pienempi mökötti. Kyselivät, että miksi et äiti halua asua isin kanssa. Ja niin teki mieli sanoa, että kyllä äiti haluaa, mutta tuo munapää-isi ei. Mutta en tietenkään voi mollata isiä lapsille, he saavat isäänsä rakastaa tuntematta isää kohtaan vihaa kun isä jätti. Sitten illalla juteltiin ja lapsista oli ihan mukava ajatus muuttaa äidin kanssa vanhalle asuinalueelle. Molemmat tarkertuvat nyt minuun, pienempi tuli yöllä nukkumaan äidin mahan päällekin, ihan niinkuin vauvana. Ja isompi ei päästä äitiä silmistään, koko ajan varmistelee missä äiti on. Ja hirveitä raivareita molemmilla, isompi jopa yrittää rikkoa paikkoja. Tänään on tullut itkuakin enemmän molemmilta. Ja se on hyvä, itkekää pienet sitä surua pois, se helpottaa. Äidin rakkaat <3

Oma olo aaltoilee siis koko ajan. Töihin en edes kuvittele meneväni maanantaina.

Onneksi on lapset <3 Ja onneksi on lääkkeet : )